Sotilasloosit

 

19.7.2010

Risto Härmä

(Esitelmä sotaveteraaniseminaarissa Sompalassa 2002, julkaistu Koilliskulmassa 2002)

 

Veljemme Frederik Smyth lausui motoksi vuonna 1990 pitämälleen Prestoniaaliselle luennolle sotamarsalkka Stapleton Cotton’in sanat: ”Puhuen sotilaana ja kokemuksestani, voin sanoa, että olen tuntenut monia sotilaita, jotka olivat muurareita, mutta en yhtään hyvää muuraria, joka olisi ollut huono sotilas”. Sotilaat ovat aina jollain tavalla liittyneet vapaamuurarillisiin legendoihin, kuten esim. Konstantinus Suuri ja Englannin kuningas Athelstan. Samoin jo ennen suurloosiaikaa oli sotilaita otettu spekulatiivisina jäseninä looseihin. Tässä esitelmässä keskitymme kuitenkin nimenomaan sotilaille perustettuihin paikallisiin tai joukko-osaston mukana liikkuneisiin looseihin.

 

Vapaamuurariuden leviämisestä suureen osaan maailmaa meidän on kiittäminen sotilaslooseja, joita syntyi 18. vuosisadalla lukemattomiin rykmentteihin ja muihin sotilasosastoihin. Edesmennyt veljemme Björn-Eric Ahonius on pitänyt näistä ansiokkaan esitelmän Minerva-loosissa v.1986. Esitelmään liittyy laaja kirjallisuusluettelo. Hän jakoi nämä loosit peräti viiteen eri ryhmään: rykmenttiloosit, kenttäloosit, varuskuntaloosit, aselajiloosit ja sotavankiloosit. Ensisijaisesti niitä syntyi englantilaisen imperiumin joukko-osastoihin, jotka levisivät kaikkiin maanosiin.

 

 

Aluksi syntyi paikallisia sotilaslooseja. Englannin suurloosi perusti ensimmäisen Gibraltariin v.1728 ja seuraavan Kalkuttaan 1730, viimemainittu oli tarkoitettu Itä-Intian Kauppakomppanian joukoille.  Looseja syntyi kenttäleireihin, linnoituksiin, kaupunkeihin ja kyliin, jotta veljiä voitaisiin kutsua kovasta palveluksesta vapaamuurarillisiin toimiin. Näitä looseja syntyi useimmille paikkakunnille, joille oli joukkoja sijoitettuina. Looseihin liittyi myös imperiumin paikallisia hallintomiehiä ja liikemiehiä, jotka seurasivat joukkoja. Vähitellen näihin liittyi kunnianarvoisia siirtolaisia ja merkittäviä paikallisia asukkaita. Nämä loosit ovat olleet alkioita monelle nykyajan suurloosille, kuten New Yorkin, Kanadan ja Australian suurlooseille.  

 

Vuodesta 1732 tulivat armeijan joukko-osastoille käyttöön kokonaan uudentyppiset loosit, eli liikkuvat sotilasloosit. ”Liikkuvia” peruskirjoja jakoivat niin Englannin, Skotlannin kuin Irlanninkin suurloosit. Ne kulkivat joukko-osaston mukana, harvinaisissa tapauksissa myös sotalaivoissa, loositarvikkeet matka-arkkuun pakattuina, ja loosit saattoivat toimia hyvinkin eri puolilla maailmaa. Ensimmäisen peruskirjan liikkuvalle rykmenttiloosille antoi Irlannin suurloosi vuonna 1732. Se oli tarkoitettu pääosin irlantilaisista sotilaista muodostetulle jalkaväkirykmentille. Skotlanti seurasi perässä vuonna 1747. Pian Englannin molemmat suurloosit, Modernit ja Vanhoilliset, perustivat lukuisia lisää, kuitenkin niin, että Vanhoilliset perustivat ehkä 4-5 kertaa enemmän. Hyvin monet sotilasloosit olivat Vanhoillisten suurloosin maakunnallisten eli provinsiaalisten suurmestarien perustamia, eikä näin ollen emämaan suurloosin tarvinnut tietää mitään niiden synnystä. Myöhemmin näin muodostuneet, nykyajan perussääntöjen mukaan laittomat loosit saattoivat muodostaa tulevien suurloosien siemenen. Suurloosien yhtyessä v. 1813 Irlannin perustamia looseja oli 190, Englannin Vanhoillisten 116, Ensimmäisen suurloosin 25 ja Skotlannin perustamia 21. Englanti, Irlanti ja Skotlanti perustivat vielä 1800-luvulla 62 sotilasloosia, niin, että brittiläisiä sotilaslooseja lienee kaikkiaan ollut peräti 419. 

 

Sotilasloosien tarkkaa lukumäärää on vaikea, lähes mahdoton tarkoin selittää, koska samassa joukko-osastossa saattoi olla kaksikin loosia samaan aikaan ja joukko-osastojen nimet ja nimeämisperusteet ovat aikojan kuluessa melkoisesti vaihdelleet. 1800-luvun loppupuolella liikkuvien sotilasloosien lukumäärä alkoi pudota osan niistä muuttuessa paikallisiksi looseiksi, mutta viimeinen irlantilainen sotilasloosi perustettiin vielä v. 1932. Viimeiset englantilaiset liikkuvan yksikön peruskirjat luovutettiin pois 1947 ja 1949, mutta ne korvattiin tavallisilla peruskirjoilla, joita vastaavat loosit ovat sittemmin kokoontuneet Lontoossa. Irlannissa on kaksi liikkuvaa sotilasloosia toiminut aivan viime vuosiin asti. Edellä mainittuihin lukuihin eivät sisälly paikalliset sotilasloosit, joista osa on jäänyt maailmanvallan loputtua alkuperäiselle paikkakunnalle, osa taas siirretty emämaahan Englantiin, joissa ne ovat jatkaneet alkuperäisen loosin kunniakkaita perinteitä.

 

 

Ranskalaiset eivät olleet paljoa huonompia tässä suhteessa. Ranskassa väitetään olleen jo 1600-luvulla Englannista paenneiden ns. jakobiinien looseja, joihin osallistui skottilaisia sotilaita, ja on väitetty ns. skottilaisten asteiden lähteneen liikkeelle juuri näistä looseista. Nämä tiedot ovat kuitenkin hyvin epävarmoja.  Ennen suurta vallankumousta Ranskassa laskettiin olleen 68 sotilasloosia v. 1789. Vallankumouksessa systeemi romahti, aateliset looseja johtaneet upseerit katosivat, mutta vähitellen Ranskan armeijan suurien voittojen myötä sotilasloosit alkoivat uudelleen kukoistaa. Erään Collaveri’n tutkimuksen mukaan 3000 jalkaväen upseerista 24 % oli vapaamuurareita. Kevyessä jalkaväessä prosentti oli 29. Vuosien 1792 ja 1814 välillä laskettiin Ranskassa olleen yli 400 ranskalaista tai ulkolaista vapaamuurarikenraalia, jotka olivat Ranskan palveluksessa ja saaneet asteensa jollain puolella valtakuntaa. Napoleonin ajan loppupuolella laskettiin olleen peräti 132 sotilasloosia, jos mukaan lasketaan myös Englannissa olleet ranskalaiset sotavankiloosit. 

 

Ranskalaisissa sotilaslooseissa vallitsi virkahierarkia. Mestarina toimi eversti tai majuri, kaitsijoina olivat pataljoonien päälliköt ja kapteenit. Väitetään, että eräs vaikutin vapaamuurariuteen liittymiselle oli määrätynlainen henkivakuutus äärimmäisen hätäviittauksen avulla. Ranskalaiset sotilasloosit olivat liikkuvia eivätkä ottaneet paikallisia siviilejä jäseniksi. Sitä vastoin armeijan mukana tulleet hallintovirkamiehet perustivat paikallisia looseja, joihin liittyi myös paikallisia jäseniä. 

 

Napoleonin sotien aikana sotilaslooseja oli kaikkien sotivien maiden armeijoissa, paitsi Itävallan, jossa vapaamuurarius oli kielletty. Preussin armeijassakin niitä oli 6, eikä sotilasloosi ollut Venäjänkään keisarikunnassa tuntematon. V 1761 toimi seitsenvuotisen sodan aikana myös ruotsalainen sotilasloosi., jonka von Eckleff oli pannut alulle.

 

 

Vapaamuurariuden alkuaikoina Amerikka oli vielä Englannin siirtomaa, ja Englannin molemmat riitelevät suurloosit perustivat sinne loosejaan. Ensimmäisen suurloosin eli ns. ”Modernien” johtavat virat olivat tavallisesti Englannin hallintovirkailijoilla, mutta ns. ”Vanhoillisten” loosit, jotka muodostivat enemmistön, koostuivat tavallisista amerikkalaisista, ja heidän joukossaan olivat Amerikan henkiset johtajat ja itsenäisiä Yhdysvaltoja kannattavat piirit. Siirtomaa-aikana vapaamuurarius oli ainut kontakti eri siirtokuntien välillä. Ensimmäinen englantilainen sotilasloosi perustettiin Amerikassa olevaan joukko-osastoon v. 1756. Amerikan vapaussodan (1775–1783) alettua ja Washingtonin, joka itse oli vapaamuurari, tultua ylipäälliköksi oli Amerikan armeijalla kymmenen sotilasloosia. 

 

Kenraali Washington oli kohta vapaamuurarien ympäröimä. Lafayetten mukaan hän ei antanut mielellään päällikkyyttä sellaisille upseereille, jotka eivät olleet vapaamuurareita. Kenttälooseja perustettiin sekä divisiooniin että armeijakuntiin. Lennhoff kertoo, että sotilaat järjestivät itselleen mielellään tunnin vapaata mennäkseen johonkin talonrähjään, jossa oli puupölkky keskellä alttarina ja muodostivat sinne suorakaiteen muotoisen veljesketjun, joka taistelujen jatkuessa merkittävästi lyheni. Sotilasloosit osoittautuivat arvokkaiksi. Ylipäällikkö Washington vieraili usein eri looseissa. Yksinkertaisinkin loosiin kuuluva sotilas tunsi veljellistä yhteenkuuluvaisuutta ylipäällikön, muurarillisten kenraalien ja upseerien kanssa.

 

Meksikon sodan aikana 1848 USA:lla oli 11 sotilasloosia, mutta Amerikan sisällissodan aikana 1861–1865 sotilaslooseja lienee kummallakin puolella ollut lähes sata.

 

Toisen maailmansodan jälkeen englantilaiset ja amerikkalaiset joukot perustivat useita sotilaslooseja Saksaan, Itävaltaan ja Triesteen. Looseihin liittyi myös siviilihenkilöitä ja saksalaisia, ja niinpä englantilaiset loosit muodostivat myöhemmin yhtymän, josta tuli Englantilaisten vapaamuurarien suurloosi Saksassa. Amerikkalaiset loosit muodostivat niin ikään Amerikkalais-kanadalaisen suurloosin. Molemmat suurloosit liittyivät Saksan yhdistyneisiin suurlooseihin neljäntenä ja viidentenä jäsenenä.

 

 

Sotilasloosien historia ei ole vielä loppuun kirjoitettu, sillä viime vuosikymmeninä on tapahtunut uusi, ehkä ensi silmäyksellä odottamaton käänne. Nykyisin USA:n joukkoja on sijoiteltu ympäri maailman lukuisiin tukikohtiin. Tunnustamamme amerikkalaiset suurloosit ovat perustaneet näihin tukikohtiin useita sotilaslooseja. Hendersonin mukaan erityisen ahkeria tässä suhteessa ovat kuitenkin olleet afroamerikkalaiset Prince Hall -suurloosit, joiden perustamia sotilaslooseja on runsaasti, niitä on mm. Hollannissa, Italiassa ja Turkissa. Etelä-Koreassa niitä on 17 ja Saksassa peräti 62.

 

Riippumatta siitä, minkä suurloosin perustamia sotilasloosit olivat, ne vaikuttivat 1700-luvulla merkittävästi rituaalin kehitykseen näin varsinkin Vanhoillisten suurloosissa. Useissa sotilaslooseissa harrastettiin myös Merkki- ja Royal Arch -muurariutta. Samoin vapaamuurarillisten Temppeli- ja Maltan ritarien varhaisin historia on peräisin sotilaslooseista. Irlanti perusti jopa liikkuvia Royal Arch -sotilaslooseja. Jones arvelee, että tapa ottaa ensimmäinen askel vasemmalla jalalla johtuisi sotilaslooseihin tulleesta sotilaallisesta käytännöstä. Eräs erikoinen tapa allekirjoittaa istuntokertomus vanhoissa irlantilaisissa sotilaslooseissa oli noeta paperi ensin kynttilänliekillä ja sitten hieroa voimalla loosin sinettiä nokiseen kohtaan, jolloin sinetin jälki jäi paperiin.

 

Taistelujen yhteydessä loosit saattoivat joskus menettää kaikki varusteensa peruskirjaa myöten. Uuden hankkiminen saattoi viedä aikaa. Mm. eräs irlantilainen loosi menetti peruskirjansa intiaanikahakassa Mississippi-joella. Peruskirja saatettiin myös menettää viholliselle. Ainakin kerran näin kävi Gibraltarilla, jolloin peruskirja jäi espanjalaisille, ja toisen kerran kolme eri loosia menetti ne taistelussa ranskalaisille Flanderissa 1794-95. Eräs peruskirja hävisi tulipalossa, ja kerran muuten vain hävisi sata vuotta käytössä ollut arvokas peruskirja. Siihen aikaan muurarit todella osasivat pitää päivänpolitiikan pois looseistaan. Niinpä tapahtui, että USA:n vapaussodassa englantilainen kenttäloosi nro 227 menetti peräytyessään paitsi peruskirjansa myös loositavaransa. Kenraali Washington lähetti kuitenkin nämä kamppeet takaisin kunniavartion saattamana. Kun nämä saapuivat valkoisine lippuineen ja loosiarkkuineen englantilaisten luo, otettiin heidät vastaan sotilaallisin kunnianosoituksin. Vastaavanlaisia tapahtumia oli silloin lukuisasti, ja niistä ehkä saisi uuden esitelmän.

 

 

Loosien vanhoissa istuntokertomuksissa on usein mukana tahatonta huumoria. Niinpä esim. Jones toteaa englantilaisten loosien istuntokertomuksen päättyvän tavallisesti fraasiin: loosi suljettiin täydellisessä sopusoinnussa (in perfect harmony). Tämä onkin kirjaimellinen totuus yhtä vaille tuhannessa istunnossa. Eräässä kevyen rakuunarykmentin kertomuksessa noin 200 vuotta sitten mainittiin mm, että eräs jäsen ajettiin ulos epämiellyttävien uhkauksien takia, päätettiin, että eräs veli oli sopimaton otettavaksi vastaan loosi-istuntoon, ja poistettiin erään veljen nimi loosin luetteloista epämuurarillisen kielenkäytön takia, mutta silti kirjuri päätti kertomuksen, että loosi suljettiin suuren harmonian vallitessa. 

Sotilasloosit saattoivat loppua monista ehkä kummallisistakin syistä. Niinpä eräs irlantilainen loosi, joka oli toiminut 115 vuotta, suljettiin rykmenttiä komentaneen everstin käskystä, eikä tämä liene ollut ainoa tapaus. Olisiko eversti ollut ehkä paavinuskoinen? Erään loosin Irlannin suurloosi lopetti sen jälkeen kun loosi oli myynyt peruskirjansa. Toisaalta kerran eräs irlantilainen sotilasloosi sai luvan toimia kahdella virkamiehistöllä kahtena loosina eri puolilla maapalloa joukko-osaston tällä tavalla jakaannuttua. Kummallisuutena mainittakoon vielä eräs irlantilainen sotilasloosi, joka Amerikan Albanyssä antoi paikallisille siviileille kopion peruskirjastaan, jotta nämä voivat toimia loosina, kunnes saisivat asiallisemman peruskirjan. Kuinka lie junailtu, mutta tämä loosi toimii vielä tänäkin päivänä New Yorkin valtiossa. Joskus saatettiin todeta lähes kaikkien tai peräti kaikkien loosin jäsenten kaatuneen. 

 

Suomen suurloosin kannalta New Yorkin suurloosin synty on mielenkiintoinen juttu, onhan oma suurloosimme ainut mainitun suurloosin tytärsuurloosi koko sen yli 200-vuotisen historian aikana. USA:n vapaussodan alettua nimittäin New Yorkin ns. Modernien maakunnallisen suurloosin suurmestari pakeni englantilaisten puolelle, ja tilanne oli sekava. Kuitenkin sodan aikana alueelle saapuneet kolme Vanhoillisten, yksi Irlannin ja yksi Skotlannin suurloosien perustamaa sotilasloosia yhdessä kolmen paikallisen vanhoillisten loosin kanssa perustivat USA:n vapaussodan aikana v. 1781 Vanhoillisten paikallisen provinsiaalisen loosin No 219, joka toimi lähes itsenäisesti. Myöhemmin maan itsenäistyttyä tämä suurloosi jätti provinssi-sanan pois nimestään, ja nykyinen New Yorkin Suurloosi oli syntynyt. Suomen suurloosin sukupuusta löytyy näin ollen joukko sotilasloosien nimiä.

 

 

Aivan oma lajinsa on ollut merivoimien muurarius. Se on harvinaista, ja Englannissa on ollut vain kolme tällaista sotalaivaloosia, joista kaksi on varmuudella Thomas Dunckerleyn perustamia. Ensimmäinen oli Quebec’issä HMS Vanguard’illa, jolla mainittu Dunckerley palveli. Tämä muuttui pian rannikkovoimien loosiksi, jossa Dunckerley oli ensimmäisenä mestarina 1768, ja loosi on nykyisin Lontoossa. V. 1761 Dunckerley siirrettiin Prince-nimiseen sotalaivaan, johon hän myös sai peruskirjan, kun laiva oli Plymouth’issa.. Näyttää siltä kuin hän olisi pitänyt peruskirjaa kuin omanaan, sillä v. 1764 loosi toimi Guadeloupe-nimisellä sotalaivalla, ja kun Dunckerley sitten erosi palveluksesta, niin hän tällä peruskirjalla perusti Somerset House Lodge’n. Kolmas merivoimien loosi oli HMS Canceaux’illa myös Quebec’issä, jonne saatiin peruskirja v. 1762 -- sekin lienee saman miehen aikaansaannoksia.  Vuonna 1810 anottiin lupaa Naval Kilwinning -loosille, mutta Skotlannin suurloosi ei antanut peruskirjaa. Tämänkin jälkeen on silloin tällöin pidetty istuntoja sotalaivojen kannella. Tällainen tapaus oli, kun Bostonissa v. 1926 perustettiin Major General Henry Knox -loosi vanhan Constitution-nimisen merivoimien fregatin kannella Charlestonin laivastotelakalla. Ihmeellistä kyllä, kauppalaivoille ei ole perustettu looseja, vaikka risteilyaluksilla usein onkin järjestetty tilaisuuksia veljille vaimoineen. Englannin merivoimilla on nykyisinkin sotilaille tarkoitettuja rannikkolooseja, samoin kuin eläkkeellä olevalle laivaston henkilökunnalle.

 

Sotavankiloosit ovat olleet eräs erikoinen vapaamuurariuden ilmentymä. Näitä tavattiin mm. Englannissa ns. 7-vuotisen sodan (1756–63) aikana ja Napoleonin sotien aikana. Ensimmäisen suurloosin Suurmestari Moiran jaarli antoi vähintään neljälle sotavankiloosille peruskirjan, ja niissä saatettiin käyttää Ranskan Grand Orient’ in rituaalia. Samaan aikaan oli myös englantilaisia sotavankeja Ranskassa, mutta vain yksi sotavankiloosi oli toiminnassa v. 1813. Ranskalaiset vapaamuurarit olivat niin anteliaita englantilaisille kolleegoilleen, että he järjestivät heille jopa pakenemisvälineitä. Ensimmäisen maailmansodan aikana Hollannissa oli parikin loosia Hollantiin internoiduille englantilaisille. Näissä sotavankilooseissa harrastettiin myös lisäasteita. Toisen maailmansodan aikana harrastettiin myös sotavankivapaamuurariutta, mutta erittäin vaikeissa olosuhteissa Saksan, Italian ja Japanin sotavankileireillä. Juveelit olivat hyvin pieniä, vartijoiden takia helposti taskuihin piilotettavia.  Vapaamuurarimuseoissa on jäljellä näissä istunnoissa tehtyjä istuntokertomuksia. Työskentely oli informaalia, ja työnä lienee ollut muodollista astetyötä.

 

 

Nykyisin Englannissa kuulutaan usein useampaan loosiin samalla kertaa, ja näin on syntynyt ns. ammattilooseja. Näitä on perustettu mm. sekä aktiivipalveluksessa että reservissä oleville sotilaille, esim. laivaston, maavoimien, tykistön ja ilmavoimien sotilaille. Näitä looseja siellä on tänäkin päivänä. Myös on ollut looseja esim. 2. maailmansodan veteraaneille. Viime vuosina vaatimukset jäsenien sotilaallisesta meriitistä ovat jatkuvasti lieventyneet, eikä niistä ilmeisestikään enää paljoa pidetä kiinni.

 

Kuuluisa vapaamuurari ja kirjailija Rudyard Kipling (1865-1936) menetti poikansa ensimmäisen maailmansodan taisteluissa.  Hän osallistui sotilashautojen hoitokunnan työhön ja oli perustamassa sodan jälkeen tätä työtä tukemaan loosin, jonka nimi oli Kiplingin mukaan ”Hiljaisten kaupunkien rakentajat”.

 

Sotilasloosien merkitystä kuvaa hyvin Englannin yhdistyneen suurloosin yleisvaliokunnan antama lausunto viimeisen sotilasloosin lopettamisen jälkeen: ”Tähän päättyy tärkeä luku englantilaisessa vapaamuurariudessa, sillä ei ole epäilystäkään, että muurariuden leviäminen yli merten johtui suurelta osin sotilasloosien jäsenten innostuksesta ja riippuvaisuuden tunteesta suurloosiinsa. He veivät vapaamuurariuden siemenet moniin kaukaisiin varuskuntakaupunkeihin ja sotilastukikohtiin, joihin myöhemmin perustettiin tänä päivänäkin kukoistavia paikallislooseja”.

 

 

Ahonius, B-E.: Sotilaslooseista. Annales Minervae 9: 55-80. 1986-7

Ahtokari, Reijo: Salat ja Valat. Suomal.kirjall.seura, Helsinki 2000. 

Coil, H.W.: Coil’s Masonic Encyclopedia, Macoy, New-York 1961.

Henderson,K and Pope T.: Freemasonry Universal. Vol 2. 2000.

Jones. B.E.: Freemasons’ guide and compendium, Harrap, London 1967.

Lennhof, E.: The Freemasons, 1934, repr.Lewis, London 1978.

Lennhoff, E. und Posner O.: Internationales Freimaurerlexikon, Amalthea, Wien.München, 1932/1980.

Saunier, E.: Encyclopédie de la Franc-Maçonnerie. La Pochothèque, 2000

Smyth, F.: The Master mason at Arms. AQC 104: 222-236, 1992.

Smyth, F.: A Reference Book for Freemasons, Q.C.C.C. Lontoo 1998

Valmy, Marcel: Die Freimaurer. Callwey, München 1988.